Viideltä aamuyöllä herään orastavaan kauhuun. Korkkaan kaljan. Olen peloissani siitä tyhjyydestä, jolla olen elämäni täyttänyt. Otan vastuun itse luomastani todellisuushelvetistä, mutten löydä ulospääsyä. "En halua kuolla, en vain jaksa elää", erään kirjan nimi muistuu mieleeni ja piirtyy yksinäisyyteni ympärille. Olen näköalaton ja hylännyt itseni. Jos voisin joskus kuvailla jollekin sen tarkoituksettomuuden tunteen, joka on aina läsnä, aina taustalla. Ja joku ymmärtäisi, sanoisi, "katsohan viereesi, Jumala on ollut siinä kokoajan, et vain ole hetkeen huomannut häntä". Joskus subjektiivinen tuska on niin voimakas, ettei sille löydy sanoja. Mutta terapiat perustuvat sanoihin. Siksikö keskeytin taas kaikki hoidot? Koska en löytänyt sanoja?

Katselen usein ihmisiä ihmetellen, kuunnellen todellisuutta, jossa he elävät. Miten sielut voivat olla niin kaukana toisistaan, vaikka kehot kättelevät, halaavat, ovat vieretysten? Silti jokaisella on oma ajatusrakennelmansa, henkilökohtainen käsitys siitä, mitä elämä on. Oma käsitykseni on tällä hetkellä melkoisen toivoton. En näe järkeä enää missään. Miksi kaikki se vaiva, joka kuuluu elämään? Minkä helvetin takia halusin tulla tänne?