Kävelylenkillä jännitän syviä vatsalihaksiani. Naistenlehtien opastamana tiedän, että kyse on siitä, kuin pidättäisi molempia hätiä yhtäaikaa. Pilatesohjaaja yritti havainnollistaa asiaa niin, että on yritettävä nostaa alavatsaa napaa kohti. (Mitä helvettiä?)

Kirjaimellisesti syvällä pallomaisen kaljamahani alla on heikko, mutta päättäväinen tuki, joka pitää rankaani kasassa ja estää selkää valahtamasta siltana taaksepäin. Sen vahvistaminen tuntuu tärkeältä muistakin kuin ulkonäöllisistä seikoista johtuen. Se on keskiöni, jonka avulla selviän maailmassa. Harpinneula, jonka avulla piirrän rajat minuuteni ympärille. Mitä kiinteämmin pakkaudun itseäni vasten, sen tasapainoisempi ja koostuneempi olen. Toisinaan minuus alkaa levitä, ääriviivoista tulee usvaiset. Keskiön ympärillä hengaa epämääräinen höyhenpilvi, joka pölisee ympäriinsä pienestäkin puhalluksesta. Silloin minuuden korvaavat äänekkäät roolit. Huomionhakuiset näyttelijät, jotka esiintyvät uniikkeina piirrekimppuina eri kohderyhmille. 

Tietysti näyttelen ensisijaisesti itseäni varten. Jotta voisin unohtaa herkkyyden, joka tekee jokaisesta kohtaamisesta, jokaisesta katseesta ja lauseesta testin. Kasvot uhkaavat roihahtaa kuumaksi viininpunaksi hetkenä minä hyvänsä, kädet alkaa vapista. Joko selviän tai epäonnistun, häpeä on lähtökuopissa, jokainen sisäänhengitys sisältää hermostuneen kysymyksen: KELPAANKO? Hyväksyttekö minut? Osasinko muuntua mieltymyksiinne sopivaksi? Osaanko vastata odotuksiinne, ylitänkö ne? Ylitänhän?

Luulen, että on oltava täydellinen ollakseen hyväksytty. Pitkillä tuntosarvillani aistin ihmisten käsityksiä täydellisyydestä. Jos osun oikeaan, olen hyvä ja erityinen. Jos asiat menevät huonosti, jää jäljelle häpeänkeltainen kajo, limainen klimppi. Huonompi kuin kuka tahansa, säälittävyydelle lemahtava hylkiö.

Psykiatrit nimittämät tämäntyyppisen maailmankuvan omaavaa ihmistä "tunne-elämältään epävakaaksi persoonallisuudeksi". Melkoisen hienotunteinen kuvaus, kun ottaa huomioon sekasorron ja kaoottisuuden sävyttämän olemassaolon, josta EVP-potilas yrittää epätoivoisesti selvitä maailmanloppu kerrallaan. Alunperin käytettiinkin nimitystä rajatilapersoona. 

"Epävakaata persoonallisuutta luonnehtii pitkäkestoinen ihmissuhteiden, minäkuvan ja tunteiden epävakaus sekä huomattava impulsiivisuus. Subjektiivisesti yksilö kokee usein voimakasta tuskaa, jota hänen on vaikea kestää ja jonka kanssa hän siksi yrittää tulla toimeen usein epätoivoisin, itsetuhoisin tavoin. Häiriöstä kärsivän tunneherkkyyttä on verrattu palovammapotilaan vereslihalla oloon: on kuin suojaava tunneiho puuttuisi, ja kaikki tuntuu sietämättömän voimakkaasti. Tunnetilan muutoksia laukaisevat erityisen tyypillisesti ihmissuhteissa tapahtuvat asiat, jotka yksilö voi mieltää esimerkiksi torjunnaksi, välittämisen puutteeksi, hylkäämiseksi tmv. Epävakaasta persoonallisuudesta kärsivät ovat usein myös hyvin sensitiivisiä ympäröiville olosuhteille. Muutokset ulkoisissa turvaa tuottavissa puitteissa voivat vaikuttaa vointiin varsin paljon. Voimakkaat tunnetilat tiivistyvät usein äärimäisen psyykkisen tuskan ja toivottomuuden tunteiden sävyttämiksi kriiseiksi. Häiriön akuuttivaiheessa voi vaikuttaa siltä, että uusi kriisi ilmenee pian yksilön toivottua edellisestä."

(Koko artikkelin voi lukea hakusanalla "epävakaa persoonallisuushäiriö" osoitteesta www.terveyskirjasto.fi)

Ylivirittynyt tarkkailu ja jatkuva pelko "hyväksytyn minän" tuhoutumisesta on äärimmäisen kuluttavaa. Hikisin käsin selvityt tapaamiset, beetasalpaajilla piilotettu vapina. Kun ei voi aterioida muiden kanssa, koska pelko käsien ja niskan nykimisestä on lamauttava. Mikään määrä beetasalpaajaa ei lopulta auta. Mieli taipuu vieteriksi, pienikin tönäisy saa sen vapajamaan holtittomasti. Ajatukset kiristyvät, tulevaisuus kapeutuu sarjaksi sosiaalisia tilanteita, joista en selviä.

Muutama kalja ennen yksille menoa, miten en ollutkaan asiaa aiemmin oivaltanut. Nopeat siiderit kauppakeskuksen vessassa ennen lounastreffejä, pari olutta ennen serkun ylioppilasjuhlia. Hetken saan olla oikea ihminen, hengittää tyynenä, nostaa maljan ilman että se tärisisi kädessäni. Humalassa olen samalla viivalla toisten kanssa, silloin olen turvassa. Kännissä en ole säälittävä, sosiaalisesti vammainen potilas, en huonompi muita.