En aloita alusta, vaan lopusta. 

Katkolla jälleen. Laitosvieroitusosastolla. Huilimassa. Lataamassa. Palautumassa pakonomaisen alkoholinkäytön aiheuttamista akuuteista vieroitusoireista.

Miksi ajoin taas päätepysäkille, miksi en jäänyt pois jollakin aikaisemmista asemista? Katselinko matkalla maisemia niin intensiivisesti, etten kuullut, kun pysäkkejä kuulutettiin? 

Enpä usko. Tässä junassa taitaa olla vain kaksi pysäkkiä; ensimmäinen ja viimeinen. Ensimmäinen huikka on astuminen junan ovesta sisään. Toinen kulaus lukitsee ovet ulkopuolelta. Kolmas on lähtösireenin ääni. Ensimmäisen tuopin loppuun mennessä matka on jo alkanut, eikä sitä pysäytä mikään. Rata on kiiltävä ja liukas, juopon juna kulkee kalpeana. Matka on pitkä ja väistämätön. Taakse jäävät ennen matkaa hankitut työ- ja opiskelupaikka, läheiset ihmiset, perhe, arjen velvoitteet. Mikä ihana rauha. Yhteys ulkomaailmaan on lähes kadonnut, olen turvassa. Aika lakkaa olemasta. Kuluu viikko, toinen, kolmas. Päätepysäkillä pohdin, mihin kuukaudet oikein katosivat. Mitä tapahtui?