Olen ollut viikon juomatta. Kävin taas katkolla moikkaamassa jo tutuiksi tulleita hoitajia. Viisi vuorokautta lepoa ja lääkitystä, ja simsalabim, aloin jo hieman muistuttaa ihmistä.

Kotona selvinpäin oleminen on ollut taistelua pimeitä voimia vastaan. Suunnitteilla on uusi laitoskuntoutusjakso, siitä saan lisää informaatiota ensi viikolla. Tuntuu kuin olisin laskeutunut vieraalle planeetalle, tai vaihtoehtoisesti omalleni olisi saapunut läjäpäin ufoja. Kanssaihmiset vaikuttavat omituisilta, normaalin arkensa keskellä puuhastelevilta kummajaisilta. Miksi he ovat niin iloisia ja rentoutuneita, vaikka maailmanlopun merkit jyskivät kaikkialla? Pelkään, että olen juonut aivotoimintani nollille. Keskittymiskyky on heikko ja julkisilla paikoilla liikkuminen ahdistavaa. Joudun tuon tuostakin turvautumaan mieltä tasoittaviin pillereihin. Luojan kiitos saan nukuttua. Aloitin lääkityksen, joka estää alkon vaikutusta. Sen kanssa voi siis juoda, mutta mielihyvää ei tule, joten kittaamisella ei ole suurempaa pointtia. Olen joskus juonut tuon lääkityksen aikana ja se oli niitä harvoja kertoja, kun todella kävin parilla kaljalla. Ei maistunut ja tuoppi alkoi tökkiä. Samainen lääke vähentää myös ruokamielitekoja ja tupakanhimoa, ei siis ollenkaan huono vaihtoehto tähän hetkeen.

En tiedä mistä olen saanut voimia puskea nämä pari päivää läpi. Luonnottomalla raivolla olen mennyt uimahallille, jumpannut vedessä mummeleiden mukana, polskien uhmakkaasti ohjaajan osoittamia liikeratoja. Kotona selvitin samalla raivokkuudella kuukauden seisseen tiskivuoren ja kävin läpi postit. Aamulla olin heti kahdeksalta selvittelemässä asumiskustannusasioita. Vastikevelkaa on puolitoista tonnia. Tunsin murenevani lattialle, mutta suuntasinkin vessaan selvittämään takkuista kuontaloani ja valmistautumaan rahantekoon. Istumalla ei tätä velkahelvettiä selätetä.

On kohdattava tosiasiat, selvinpäin, tunti kerrallaan. Tuntuu epätoivoiselta, mutta niin tuntuu ajatus juomisestakin. On ikävää todeta joutuneensa tilanteeseen, jossa sekä selvinpäin että kännissä oleminen tuntuvat yhtä surkeilta vaihtoehdoilta, eikä muuta ole. Tiedän että olo helpottaa päivä päivältä, mutta siirtymän kokeminen vaatii ylivertaista tahtotilaa ja kärsivällisyyttä. Olen matkalla normaaliin arkeen, jossa ei ole ufoja eikä maailmanlopun sinfonia jylise taustalla. Luulen, että aion onnistua.