Pitkäkestoinen juominen on raskasta hommaa. Putkella on tietty elinkaari, alkamis- ja päättymispisteensä. Ainakin toistaiseksi sillä todella on ollut myös päätepiste, onneksi. Kuolema ei nyt ole laskuissa mukana, vaan tarkoitan ryystämisen loppumista, tavalla tai toisella, ainakin muutamiksi viikoiksi tai kuukausiksi.

Tapahtumat ja päivät toki puuroutuvat sekavaksi soossiksi, mutta pohjimmiltaan tunnista toiseen on aina kysymys tasan yhdestä asiasta; oman olotilan kontrolloinnista. Nostatus, kiihdytys, tasoitus, korjaaminen, painajaisten torjuminen, nousevan paniikin helpottaminen, fyysisistä viekkareista irti räpistely, tylsyyden torjuminen, hauskuuden ja innostuneisuuden tavoittelu, tunteiden tai häiritsevien ajatusten turruttaminen, ja niin edelleen. Toisaalta myös tunteiden ja tuntemisen tavoittelu, ajatustoiminnan "selkeyttäminen".

Mitä kauemmin juon, sitä enemmän painopiste siirtyy negatiivisten olojen torjumiseen. Juon, jotta olotila kohenisi "normaaliksi". Silloin tällöin saatan energisoida tasaisen tappavaa alkoholistin eloani jollakin päihdyttävällä piristeellä. Se ei kuitenkaan ole koskaan varsinaisesti tullut tavaksi, koska kenties luontaisesta aivokemiastani johtuen, en ole juurikaan niistä hyötyä saanut. En ainakaan niin suurta, että se korvaisi laskujen aiheuttaman ahdistuksen, joka ei korjaannu alkoholilla. Ja rauhoittavia lääkkeitähän ei koskaan ole käden ulottuvilla silloin, kun niitä tarvitsisi.

Alkoholin sairaalloiselle käytölle ei ole muuta syytä kuin alkoholismi. Riippuvuussairaus. Piste.

Joskus todella uskoin, että juon, koska olen niin ahdistunut. Tai koska en vain osaa elää tässä maailmassa ja olen sen vuoksi niin kovin onneton. Tai koska olen impulsiivinen, iloluontoinen ja haluan ELÄÄ. Pitkähköjen kenttätutkimusten jälkeen olen joutunut hylkäämään nämä alkoholismini varhaisvaiheen toivorikkaat selitykset. Juon yksinkertaisesti siksi, koska olen riippuvainen alkoholista. Sen vuoksi juon silloinkin, kun en haluaisi. Ränniä on vaikea katkaista, koska olemassaoloa hallitsee pelko.

Loppusuoralla juon enää vain siksi, etten joutuisi kohtaamaan tosiasioita. Epätoivo helmeilee otsalla, valuu pitkin ohimoita, kun yritän juoda pelkoa etäälle. Epäonnistumisten lista jyskyttää takaraivolla. Työpaikka menetetty, opiskelupaikka ehkä menetetty (en uskalla soittaa ja kysyä), vuokrarästit kasautuneet (meneeköhän kämppä alta?), kroonisesti anorektinen lompakko, velat. Miten jaksan enää hankkia rahaa? Huomaako asiakas, etten ole täysin selvinpäin, haisenko alkolle? Haisenko muuten epämiellyttävälle? Jaksanko feikata orgasmin? Pelkään, että pyörryn, jos menen suihkuun ennen tasuria. Pelkään etten jaksa enää olla kiinnostunut peseytymisestä, kun tasuroin kuitenkin itseni taas humalan puolelle. Sitten on pakko perua tapaaminen. Miten ihmeessä jaksan odottaa selvinpäin asiakkaan saapumista? Entä jos se tekee oharit, MISTÄ VITUSTA SAAN LISÄÄ VIINAA? Kantiksen piikkikin on jo tapissa. Säikähdän tekstiviestin ääntä. Prepaid-operaattori ilmoittaa, että saldoa on jäljellä alle kaksi euroa. Tupakat on lopussa. Tarkistan vielä mobiilipankista, ettei vahingossakaan olisi vaikkapa taivaasta tipahtanut jokin summa. Tilisiirto Jumalalta. Käteisvaranto on palautettavien pullojen kera 85 senttiä. Tili on satasen miinuksella. Tarkistan vielä bonustilin: 0,17 euroa. Käyn läpi takkien taskut ja laukut, tulos: 20 senttiä. Varallisuuteni on siis 1,05 euroa. Sillä saa yhden Karjalan pikkukaljan. Mutta ei kortsupakettia. Miksi ihmeessä niitä ei myydä yksittäiskappaleina? On pakko laittaa pokalle viesti, että tuo varmuusvälineet mukanaan, koska en ehdi käydä kaupan kautta. Onhan tuohon alakerran markettiin tosiaan matkaa 50 metriä. Ukko ilmoittaa myöhästyvänsä, pelkään etten ehdi ennen yhdeksää kioskille. 

Keikka hoituu sovitusti, ei ohareita. Heti miehen lähdettyä suuntaan pusikot rytkyen kioskille, joka vielä on auki. Lämäytän salkun tiskille 20.58. Hivutan yhden tölkin ulos pahvista ja kulautan sen matkalla. En jaksa miettiä, mitä ohikulkijat ajattelevat. On arki-ilta. Kotona heivautan puolet tölkeistä pakkaseen ja juon kovaa kyytiä muutaman tölkin. Ahdistava elämäntilanteeni lipuu illuusioksi taka-alalle. Pakkaan matkakaljat ja lähden bussipysäkille. Laukku on kevyt kun pääsen perille. Kävelen baaritiskille ja tilaan A-oluen, fisun ja sidukan. Istuudun helpottuneena kantiksen lämpimään hämärään ja alan kääriä sätkiä. Kuiskaus päässäni muistuttaa, että huomenna sama uuvuttava show alkaa alusta. Hukutan ajatuksen facebookin newsfeediin. 

Ongelmanratkaisun näkökulmasta tilannetta voisi selkeyttää postien avaaminen tai puhelimeen vastaaminen, mitä en tietenkään tee. Perintäkirjeet ja käräjäoikeuden infopaketit, muistutuslaskut sekä (mahdollisesti asunnon menettämiseen liittyvät) avaamattomat kirjelmät muodostavat asuntoon kokolattiamaton. Se ei ole pelkästään huono asia, koska lattia säästyy, mikäli jotain pääsee läikkymään. Lisäksi varpaat pysyvät lämpiminä, kun en löydä sukkia, varsinkaan puhtaita. Suihkuttelen vaatteita tekstiiliraikasteella, kun pyykinpesu käy ylivoimaiseksi. Usein se käy. Sumute toimii hienosti, mutta on varottava ettei sitä mene vaatteiden sisäpuolelle, koska se aiheuttaa ihokontaktissa raivokkaan punaisen reaktion.

Pahin hetki on humalaisesta unesta herääminen, promilletason laskun aiheuttama sietämätön kauhu. On saatava alkoholia, missä tahansa muodossa ja minkälaatuisena hyvänsä. Varaan usein jääkaappiin yökaljaa aamuyön kohmeisen hitaasti eteneviä tunteja varten. Viikon verran pöydällä päivystäneet kaljanjämät ajavat myös asiaa, jos muita vaihtoehtoja ei ole. On saatava krapulainen kauhu hallintaan, päästävä turvaan.

Yleisesti ottaen pidän itseäni heikosti rutiineja sietävänä ihmistyyppinä. Toisaalta ihmettelen, miten helppoa on uppoutua juomisen ympärillä pyörivään arkeen, jossa ei muuta olekaan kuin rutiineja tai vähintäänkin erittäin kaavamaisesti toistuvia toimintoja päivästä toiseen. Samat juomat, ihmiset, luukut, asuinalueet ja baarit. Jatkuva säätö rahasta. Ja mikä olennaisinta: samat puheenaiheet ja läpät aina. Toinen ei muista kertoneensa ja toinen ei muista kuulleensa. Jos jompikumpi sattuukin muistamaan, niin asiaa voi silti vääntää vielä päivätolkulla uudestaan, koska tärkeää on tuntea, että edes ajatuksellisesti askaroi jonkun asian parissa.