Viidentenä osastopäivänä olen jo sen verran palautunut, että huomaan ajan kuluvan hitaasti. Päivä koostuu lähinnä ruokailusta, tupakoinnista ja seuraavan lääkkeenjaon ja ruokailun odottelusta. En jaksa keskittyä TV:n katseluun enkä kirjan lukemiseen. Ei kiinnosta jutella kenenkään kanssa. Iltalehden lukeminen tuntuu myöskin liikaa keskittymistä vaativalta ja aiheuttaa syyllisyyden tunteita. Maailma on pinkeänä isoista ongelmista ja kärsimyksestä, minä makaan dokaamisen takia sairaalan puoli-ilmaisessa täyshoidossa ja valittelen tylsyytttä. Tunnen itseni epäreiluksi elämää kohtaan.

Pesen ajankuluksi käsilaukun ja meikkipussin. Pyyhin ripsivärejä ja puuteriputeleita yksi kerrallaan, mahdollisimman hitaasti. Sudit ja vipat laitan kädenlämpöiseen saippuaveteen likoamaan. Sitten katselen niiden kuivumista paperirpyyhkeiden päällä.

Pesen myös talvitakin. Äiti sanoi että se on sottuinen. Kuten kuulema minäkin, kun viimeksi tavattiin. En epäile.

Nyt olen ravinnut itseäni monipuolisella ruoalla ja nukkunut. Saatan nähdä peilistä muutakin kuin harpilla piirretyn, räjähtämäisillään olevan tursokkeen. Ripaus mielikuvitusta, niin näen jo orastavat poskipäät. Vapina on loppumassa, ei närästä, ei tarvitse paskoa tusinan kertaa päivässä vaahtoavaa vettä. En oksenna, kun pesen hampaat. Pillukaan ei enää lemua kuin biojätesulattamo. Saan puettua vaatteet ilman tolkutonta hikoilua ja hengästymistä. Itseasiassa hikoilen enää vain öisin.

Saapumispäivänä hoitaja sanoi, että "sä olet sellanen satasen tyttö". Propralilla rauhoitettu leposyke rytkytti satasta ja puntari näytti samaa. Sitähän hoitsu ei tiennyt, että satasella musta saa myös erittäin palvelualttiin puoleksi tunniksi. Ajatus olisi ehkä vähän naurattanut mua, jos yleistila olisi ollut energisempi. Pyhä satasen kolmiyhteys.

Aamulla otetut maksa-arvot ei puolla antabuksen aloitusta, mistä olen pettynyt. Olisin halunnut sen kotioloja tukemaan ennen laitoskuntoutukseen lähtemistä. Antabus ei sinänsä ole mua koskaan juomasta estänyt, mutta tarpeeksi suurella annoksella saatan miettiä kahteen kertaan ennen aloittamista. Aikalisä on monet kerrat palastanut retkahdukselta.

Juomisenhimo on sietämätön. Olen 90-prosenttisesti jättimäisen, pakkomielteisen Alkohirviön otteessa. Sitten on se 10 prosenttia, jolla johdan tilannetta, kunhan en jää kahden kesken itseni kanssa. Kun ympärillä on selvinpäin olevia ihmisiä, niin Alkohirviö useimmiten nukkuu tai on ainakin hissuksiin. Mulla on se terve 10 prosenttia, joka haluaa muuta kuin ympärivuorokautisen tumun. Lähinnä koskien ulkoisia seikkoja. Se kymppi ei halua, että olen turvonnut, kaksoisleukainen läskikasa. Raskausarvilla viirutettu hikoileva sika. Paskan ja levässä uitetun silakan hajuinen säälittävä olio, joka joskus näytti kauniilta, nuorelta, aikuiselta naiselta. Juomisen tauottaminen ulkonäön vuoksi ei ehkä ole jalointa mitä tiedän, mutta syy se on sekin ja kelvattava, koska muuta ei ole. Motivaatiota ei voi pakottaa.