Rakastuin kännipanoon. Ei ollut tarkoitus, siinä vain kävi niin. Meillä on ollut friends with benefits-tyyppinen suhde jo toista vuotta, mutta lähikuukausina se on syventynyt. Hän muistuttaa huomattavasti isääni, mutta on rauhallisempi versio. Hän ei ole väkivaltainen, vaikka saattaa toisinaan raivonpuuskassaan vaikuttaa hieman uhkaavalta. Joskus kun olen hänen kainalossaan ja haistelen hänen tuoksuaan, tuntuu kuin olisin vihdoin päässyt lähelle isää. Rakastan kaikkea hänessä. Hän on ensimmäinen ihminen, jossa en näe mitään muuutettavaa. Vaikka hänkin on melko juopahtava ja kaukana normista, haluan hänet juuri sellaisena kuin hän on. Katselen usein kun hän nukkuu, hiljaisena ja rauhallisena, välillä päätään rapsutellen. Tunnen rakkautta ja kiintymystä tuota omituista koheltajaa kohtaan.

Tuntuu kuin olisin heikoilla, jos tunnen jotain. Jos kaikki ei olekaan samantekevää, astuu kuvaan menettämisen pelko. Pelkään, ettei hän jaksa enää katsella loputonta ryystämistäni ja lopettaa suhteen. Sanomattakin lienee selvää, että hän inhoaa tapaa, jolla hankin rahaa. Kuka haluaisi tyttöystäväkseen huoran? Mutta kuka alkoholisti-huora haluaisi oikeisiin töihin?

En silti aio lopettaa duuneja, ne ovat välttämättömyys tässä konkurssissa, jossa lasken kaljojen määrän mukaan, kuinka pitkään olen turvassa. Viisitoista kaljaa on merkki siitä, etten tule yön aikana tuhoutumaan omiin kalvaviin ajatuksiini. Keissi antaa siimaa vielä seuraavaan aamupäivään. Sata euroa lompakossa pelastaa loppupäivän.