"Kun silmäni mä auki saan ja sinut siinä nään mä ihan lähelläin"....Kirkan ääni soi takaraivollani, josta on juuri rapistellut ohi jotakin. Jotakin elävää. Kerrankin pohdin aamuyön kauhussani jotain muuta kuin omaa pilalla olevaa elämääni. Jokin vilahtaa uudestaan silmänurkassani. Sytytän kauhuissani röökin ja pian selviää, että asunnossa todellakin on hiiri. Pompin rääkyen tuolilta toiselle, näen sen taas, tuo luojan luoma pieni olento kipittää nurkan rakosesta talon rakenteisiin. Ystäväni katselee huvittuneena pinkomistani ja toteaa lempeän veikeään tyyliinsä, että norsut todellakin pelkäävät hiiriä. Mahdan olla melkoisen hulvaton näky keikkumassa suurella ruhollani nojatuolin turvassa, paossa hiirtä. Totean, että on hyvä aika aamulenkille ja otan pikalähdön hiirikämpästä.

Suuntaan toisen ystävän luo lähistölle, koska julkinen liikenne ei kuljeta hiirikammoisia kotiin näin aikaisin. Tuskin olisin kotiin mennyt vaikka vuorokaudenaika olisikin sen sallinut. En tiedä miksi kotona oleilu on putken aikana niin ahdistavaa, että majailen pääsääntöisesti muiden kämpillä. Haluan pysyä liikkeessä, vaikken tiedäkään, minne olen matkalla. Lisäksi kantabaarit ovat lähempänä kavereiden kämppiä, itse asun hieman kauempana. Silloin tällöin käyn ja oleilen kotona, mutta lähinnä pyykinpesun tai muun käytännön asian saattelemana.

Kotona hiljaisuus on läpitunkevampaa, perintäkirjeet muistuttavat kaaosmaisesta taloudellisesta tilanteestani ja eteiseen valuva tiskivuori siitä, että olen kadottanut elämäni hallinnan ajat sitten. Minkä tahansa asian selvittely tuntuu ylivoimaiselta ja lähikaupassa myyjä katselee osaaottavasti, kun hikoillen haen kaljaa pullokuittia vastaan. Naapureiden tervehdykset saavat aikaan vapisevan pakokauhun, mietin voiko arskat laittaa silmille jo rapussa.

Vaikka käyttäydyn rohkeasti, niin sisälläni hohkaa pelon hiillos, joka odottaa roihahtamistaan. On juotava hiillos sammuksiin, yritettävä hallita hallitsematonta.