Vastasatanut lumi vaimentaa maan äänet, märkä matto jalkojeni alla, kun lompsuen raivaan polun tupakkapaikalle. Lisää sataa, suuria, vetisiä harsonpalasia suoraan naamalle. Vedän hupun päähän, sen sisällä kohisee hiljaisuus. Jos voisin kulkea paksu lumipeitto harteillani, en tarvitsisi lääkkeitä vaimentamaan maailman ääniä, työntämään hälyä kauemmas. Mutta ihoni on läpikuultava, luminen suojavalli sulaa lätäköksi ympärille. Vieraat tunnelmat marssivat kysymättä sisään, kumisaapasarmeija ilakoi lammikoissa rapa roiskuen. Läts, läts läts, sydän hakkaa tahtia tulijoille.

Miten minusta tuli näin suojaton? Turvaton?

Ehkä olisin eheämpi, jos isää ei olisi ollut. Toisaalta ajatusten kärki pirstoutui vasta sitten, kun häntä ei enää ollut. Repaleiset aivonpalaset olohuoneen seinillä. Hangataan veritahrat pois ja laitetaan uusi maali päälle. Vihaisena hyvästelen heiveröisen, päättömän ruumiin. Pikkusisko laittaa arkkuun matkaan hammasharjan, isä oli tarkka hygieniasta.

Käyn toisinaan koulun jälkeen viinaskaapilla lääkitsemässä uituista outouden tunnettani. Aivan kuin en olisi olemassa. Värit sulavat harmaaksi. Saman verran jokaisesta, harhauttamaan äidin tarkkailevaa silmää. Otan helpottuneena vastaan sukulinjaa pitkin vierivän pullon. Olen viisitoista ja juon yksin päiväkännejä. En ajattele, että siinä olisi mitään hälyyttävää. Kierrän korkin sitten kiinni, kun olo on parempi. Kenenkään ei tarvitse tietää.