Olen ollut reilu pari viikkoa kotona selvinpäin, paria harmitonta lipsahdusta lukuunottamatta. Vastikerästien hoitaminen on ollut työn alla, puolentoista tonnin potista on nyt hoidettu reipas kaksi kolmasosaa. Heinäkuussa työrintamalla on haastavan hiljaista, perheenisät lomailevat eivätkä ehdi käydä huorissa.

Lähden ensi kuussa laitoskuntoutusjaksolle samaan paikkaan, jossa vietin pari kuukautta vuoden alussa. Päihdepolin työntekijä halusi listata tavoitteita kuntoutusjaksolle, "ettei kyseessä olisi pelkkä kesäloma". Kaikella kunnioituksella, vehreiden niittyjen ja metsän sekä järven somistamaa kaupungin päihdehuoltolaitosta kohtaan, niin viettäisin kesälomani mieluusti etelämpänä, kenties Kreikan saarilla tai muualla poissa kotimaan ympyröistä. Ja kuntouttavan ryhmätoiminnan sijaan kesälomaani kuuluisi tonkkakaupalla etelän herkullisia viinejä ja hikoilevia oluttuoppeja, jotka on kulautettava kurkkuunsa nopeasti, ennen kuin aurinko ehtii ne väljähdyttämään.

Huolettoman etelänmatkaajan sijaan olen rahaton, alkoholiongelman kanssa painiva mielenterveyspotilas, joka lähtee landelle kuntoutuslaitokseen pohtimaan tulevaisuuttaan. Oma valinta? Osittain kyllä. Elämä jakaa kortit, millaiset kullekin, mutta omalle vastuulle jää, miten haasteisiin reagoi. Itse väsyin vuosien taisteluun ja päätin yrittää pyyhkiä itseni maailmankartalta juomalla. Heikoin tuloksin, olenhan yhä tässä. Ja elämä on tässä, vaikka koitin pyristellä vastaan, sulkea pois todellisuuden, josta en pitänyt.