Laitoskuntoutusjakson ekat viikot saan nauttia kasvavan motivaation nosteesta ja tarmokkuudesta. Ajattelua ohjaa halu olla selvinpäin. Kuin pieni kasvinalku, pikkuruinen sipuli, jota hoivaan ja kasvatan. Hetket tarjottimina edessäni, ota tästä uusia ajatuksia ja rohkeutta unelmoida...! 

Vuosia olen uskotellut itselleni, ettei unelmia ole. Melko välinpitämättömästi suhtautunut tulevaisuuteen, elämään yleensäkin. Tulee mitä on tullakseen, tässä minä mukana roikun. Kyse on ollut ennemmin selviytymisestä, kuin täyteläisestä elämisestä. En ole keksinyt, mistä unelmoida. En ole uskaltanut. Pettyä?

Kantiksen hämärässä on helppo keskustella siitä tulevaisuudesta, jota ei koskaan tule. "Sitte ku mä tästä alan voimaan paremmin, niin vois...". Ikinä kukaan ei aloita, tee, mene. Eikä varsinkaan lähde mihinkään. Korkeintaan katkolle viikoksi makaamaan, siinä on lomailua kylliksi. Unelmia ja raitistumista varten on vain yksi päivä, huominen. Kaikki on mahdollista, mutta ei tänään.

Jotkut yrittävät räpiköidä irti päihteistä, tänään. He tekevät, ainakin hetken, suunnitelmista totta, mutta heitä ei tietenkään näy kantajengissä tekemisiään tilittämässä. He katoavat. Kun ihminen katoaa, hän on hoidossa, lepuuttamassa tai raitistunut. Hoidossa oleminen merkitsee päihdekuntoutusta tai mielisairaalaa. Lepuuttaminen puolestaan käväisyä katkolla tai omatoimista nenänvalkaisua jossain rauhallisessa ympäristössä, kuten vaikkapa vanhempien kesämökillä. Raitistuminen tarkoittaa lopullista poistumista. Se tarkoittaa yrittämisten loppua ja onnistumista, siirtymistä päihdemaailmasta normaalien ihmisten elämään.

Jos kaveria ei näy muutamiin viikkoihin tai kuukausiin, niin puhutaan odottelevaan, hieman huvittuneeseen sävyyn, että se nyt yrittää raitistella. Kaikki odottavat ratkeamispistettä, vaikka niinsanotusti ovat tukena ja vakuuttelevat, että hieno homma. Kukaan juova ihminen ei vilpittömästi halua, että kaveri raitistuu. Ei ainakaan lopullisesti. Siinähän saatta tuntea itsensä yksinäiseksi ja huonommaksi. Joskus joku menee niin huonoon kuntoon, että kaikki toivovat huilia. Mutta ei ihmisen itsensä, vaan hänen rasittavuutensa takia. Mikään ei ole ärsyttävämpää kuin huonossa psyykkisessä kunnossa oleva juoppo. Jatkuvat mielialanvaihtelut, itkut ja raivoamiset, käyvät hermoille ja aiheuttavat esimerkiksi häätöuhkia, putkareissuja ja porttareita. Viimeksi mainittu on erityisen ikävää, varsinkin jos porttari on kantikseen tai jonnekin, jossa on hyvät häppärit tai muuten vaan halpaa ja viihtyisää. Yhden sooloilijan takia joutuu sitten muualle maksamaan kaljastaan ylihintaa.

Joskus käy niinkin, ettei lepuuttaja tai hoidokki enää palaa kuvioihin. Vuosi alkaa olla ehdoton takaraja, joka piirtää näkymättömän esteen raitistuneen voittajan ja juovan luuserin välille. Voittaja on kaukana, hänestä ei ole enää sosiaalista eikä rahallista tukea juopolle. Hänestä ei siis ole enää mitään hyötyä. Jos nämä kaksi sattumalta kohtaavat, he halaavat kuin ennen vanhaan ja vakuuttelevat toisilleen, että kahville ja koirapuistoon mennään. Selvinpäin tietenkin. Numerot päivitetään ja luvataan pitää yhteyttä. Luuseri kehuu voittajan saavutusta moneen kertaan, selvästi artikuloiden (tuskin se huomaa, että ehdin jo ottaa muutaman, vaikka on vasta aamupäivä?). Voittaja ei kersku, hämillään mutisee jotakin sen suuntaista kuin 'päivä kerrallaan...katotaan ny..toivotaan että motivaatio pysyy yllä'. Molemmilla on kiire jatkaa matkaa. Vaivaantuneisuus on kuin hiljainen hyräelmä, jota ei kunnolla kuule, vaikka se soi aivan lähellä.